Olen ollut fysioterapeutti seitsemän vuotta. Päivän mittaan kohtaan kymmeniä ihmisiä: asiakkaat, heidän omaisensa, hoito­kotien henki­lö­kunta. Ihmisten kohtaa­minen on yksi tämän työn rikkauk­sista.

Yhden päivän aikana saan kuulla monen­laisia tarinoita: aamun asiakkaan muistojen mukana pääsen kalas­tamaan ja venei­lemään Turun saaristoon, lounaan jälkeen osallistun asiakkaan austra­lian­pai­men­koirien mukana agili­ty­ki­soihin ja iltapäivän kotikäyn­nillä saan nauraa vatsani kipeäksi, kun ylpeä isoäiti kertoo lapsen­lapsen kommel­luk­sista päivä­ko­dissa.  Yksi vuosien varrella kohtaamani asiakas on veteraa­ni­rouva Maija (nimi muutettu).

 

Maija

Maija on 98-vuotias ja hän saa veteraa­ni­kun­tou­tusta. Olen hänen luonaan kotikäyn­nillä ja teemme liikku­vuus­har­joi­tuksia olkani­ve­lille. Lisäksi harjoi­tamme tasapainoa ja alaraa­jojen lihas­voimaa. Maijan ryhti on painunut etuku­maraan ja tasapaino horjuu.

– Se on tuo vanhuus tainnut tulla, Maija nauraa.

Edelli­sellä käynnillä olemme sopineet, että haastat­telen Maijaa netti­si­vuil­lemme ja jumppa­tuokion päätteeksi istah­damme olohuoneen sohvalle. Maija nappaa heti sohva­pöy­dältä voima­kahvan ja rutis­telee sitä käsillään. Sormien tunto on iän mukana kovasti heiken­tynyt ja sormet ovat turrat. Sekään ei hidasta Maijaa, hän on vuoden aikana värit­tänyt täyteen kymmenen väritys­kirjaa.

– Siinä mukavasti kuluu aika, joskus sitä unohtuu yötä myöten värit­te­lemään, Maija taas nauraa.

Käsitöitä Maija ei ole vuosiin pystynyt tekemään, mutta värikynät vielä pysyvät sormissa.

Kun kysyn Maijalta, että mikä onkaan salaisuus pitkään ikään, Maija ei osaa sanoa.

– Kai se on niistä geeneistä kiinni, meillä on pitkäi­käistä väkeä suvussa.

Maijan vointi on iästä huoli­matta pysynyt niin hyvänä, että hän on pystynyt asumaan kotonaan eikä hän tarvitse kotihoidon apuja.

– Aamuisin keittelen itse puurot ja päivällä pojat tuovat niin paljon ruokaa, ettei syödä kerkiä.

Myös naapurit auttavat Maijaa tarvit­taessa.

Maijalla on tapana käydä joka päivä ulkona kävelyllä. Kävely­lenkin jälkeen Maija käy lattialle tekemään omia voimis­te­lu­liik­keitään.

– Välillä laiskuus vaivaa, mutta suoma­lai­sella sisulla sitä taas jaksaa. Pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja lähteä ulos. Vatsakin toimii kun jaksaa liikkua. Välillä kestää puolikin tuntia saada takki päälle, mutta kyllä se sitten aikanaan onnistuu, Maija kertoo.

Olkani­velten liikkuvuus on iän myötä rajoit­tunut niin, että kädet eivät juuri nouse.

– Keittiön kaapis­takin kun kurkot­telee mukia, niin se pitää nopeasti tyrkätä liikkeelle ja pudottaa lattialle ja toivoa ettei mene rikki. Onneksi ovat kestäviä mukeja, Maija nauraa iloisesti ja vanha, hauras keho hytkyy naurun tahtiin.

Voima­kahva on vaihtunut piikki­palloon ja jutel­lessaan Maija pyörit­telee sitä jalkaansa vasten.

Maija on Sievistä kotoisin. Perheellä oli majatalo, jossa Maija teki töitä. Hän on toiminut myös kokkina ja talon­miehenä.  Sota aikana hän oli lotta.

Sota sotki kaiken. Meiltäkin lähti sotaan auto ja hevonen. Kuusi veljeä joutui sotimaan. Yksi veli kaatui rinta­malla ja toinen veli astui miinaan ja molemmat jalat jouduttiin amputoimaan. Äiti itki, että sotaa vartenko ne pojat piti kasvattaa, Maija muistelee surul­lisena ja kasvojen rypyt ja varjot näyttävät hetken tummem­milta.

 

Nopeasti ilme taas kirkastuu.

– Sodan takia pääsin naimi­siinkin vasta vanhana, 29-vuotiaana, Maija virnistää.

Hän muutti miehensä ja kahden poikansa kanssa Ouluun 49-vuotiaana. Mies ehti asua Oulussa neljä vuotta kunnes menehtyi auto-onnet­to­muu­dessa.

– Pitempään olen ollut leskenä kuin ehdin olla naimi­sissa, Maija toteaa.

Muistot ovat tallella ja tarinoita riittää, mutta Maija seuraa myös ajankoh­taisia asioita. Hän seuraa tv:stä uutisia ja urhei­lu­kil­pailuja.

– Se miljo­nää­riksi ohjelma on jännittävä, Maija kertoo ja juontaja Jaajo Linnon­maakin on kuulemma ihan hyvä.

Maija lukee paljon sekä lehtiä että kirjoja. Edellinen luettu kirja on Aino-Kaisa Saari­sesta kertova Tahto.

– Ihan mielen­kiin­toinen se oli, Maija toteaa.

Yhteen asiaan Maija ei enää vanhoilla päivillään ole suostunut.

– Kännykkää en halua, en rupia ollenkaan. Ulkonakin näyttää aina siltä, että nuoriso menee nokalleen kun tuijot­tavat vaan kännykkää.

Muistojen ja naurun keskellä Maijaa kuitenkin jo väsyttää. Häntä mieti­tyttää, että miksi häntä pidetään täällä näin kauan. Kuolema ei pelota.

 

Kaikki tutut odottaa jo Taivaan isän luona, Maija hymyilee surul­lisena. Kuolema on niin laitos­maista nykyään. Ennenhän sitä hoidettiin kaikki kotona ja kotoa sai lähteä, Maija mietis­kelee. Elämä on opettanut ja monen­laista olen nähnyt, mutta kaikesta selviää. Aina ei muista olla niin kiitol­linen kuin pitäisi, Maija vielä toteaa ja on aika nousta sohvalta kahvin keittoon.

Maijan fysio­te­ra­peuttina minulla on ollut ilo ja kunnia kuunnella Maijan tarinoita ja elää muistoja hänen kanssaan. Olen kiitol­linen siitä, että polkumme ovat kohdanneet ja olen saanut tavata hänet. Kohtaamani asiakkaat ja heidän tarinansa ovat tehneet minun elämästäni rikkaampaa.

Kiitos Teille.

Kirjoittaja: 

Salla Vierelä
Fysioterapeutti
Ravin­to­val­mentaja
salla.vierela(ät)osfysio.fi
08 521 1991